Se, kun sain kauan toivomani opiskelupaikan, kun minut pyydettiin kummitädiksi tai kaasoksi, kun minut valittiin ensimmäiseen työtehtävääni tai kun havaitsin orastavan rakkauden ensimmäiset merkit.
Kaikkien tapahtumien yhdistävä tekijä on paitsi valokuvamainen muisto siitä, missä olen kussakin tilanteessa ollut, ennen kaikkea poikkeuksellisen vahva tunne siitä, että minä kelpaan.
Kelvata voi monella tavalla: arkipäivän tasolla voi kokea lukuisia hyväksytyksi tulemisia. Emme tosin tunnista näitä hetkiä aina, toisin kuin viestejä siitä, ettemme ole kyllin hyviä.
Väheneekö kelpaamispotentiaali iän ja elämänpolun töyssyjen myötä vaivihkaa? Entä, jos polku ei edetessään tarjoakaan sileitä nousuja, vaan pikemminkin syrjään työntäviä kolhuja?
Sosiaalipsykologian professori emeritus Antti Eskola (2016) on tarkastellut vanhenemista paitsi kiinnostavana ja helpottavana, myös huolestuttavana ilmiönä. Eskola kirjoittaa osin omaan kokemukseensa pohjaten: ”Vanhetessa ihminen ei pode huolta ja surua ainoastaan omista liikkumisvaikeuksistaan, väsymyksestään ja muistinsa heikkenemisestä, vaan myös siitä, kuinka häntä kohdellaan, kun hän tuolla tavoin huononee.”
Onko ihmisen osa huonota ja tulla kelvottomaksi vanhetessaan? Tuskin – eihän?
Hyväksytyksi tulemisen ja kunnioituksen teemat leikkaavat läpi koko tuntemani ikääntyneiden päihdetyön etiikan ja filosofian. Haluan kiinnittää huomion siihen, mitä ikääntynyt vielä osaa ja tietää. Haluan etsiä yksilöllisiä voimavaroja, kutsua mukaan ja edistää mielekästä elämää niin kauan kuin sitä on jäljellä.
Läpi elämän on tärkeää saada säännöllinen muistutus hyväksytyksi tulemisesta toisen ihmisen silmissä, ylämäen juurella ja alamäen taitteessa. Sininauhaliitossa kehitetyt lukuisat työmuodot sen ovat osoittaneet: potentiaali on aina olemassa.
Katariina Hänninen
koordinaattori, ikääntyneiden päihdetyö
katariina.hanninen@sininauha.fi
@kata_nen
Lukuvinkki: Eskola, Antti (2016) Vanhuus. Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Vastapaino, Tampere