Ohita valikko
Kaksi naista katsoo eteen ylös samaan suuntaan

Katse

Toisen katseesta ihminen lukee, kuka hän on. Jos katse on tyhjä tai sitä ei ole, kuka hän sitten on?
JAA

Kävelin kotia kohti ajatuksissani, katseeni myötäili maata. Vastaani tuli iäkäs nainen. Nostin pääni ja katseemme kohtasivat. Nainen hymyili minulle.

Minä vastasin hänen hymyynsä. Kohtaaminen oli lyhyt, mutta silmäni kostuivat tuosta hetken kestäneestä vieraan välittämisestä.

Olin juuri kohdatessamme miettinyt nuorta läheistäni, joka vuosi takaperin ystävyyssuhteen ulkopuolelle ja kaveriporukan ulkoringille. Hän itkee, ettei hänellä ole ystävää, eikä hän ole kenellekään kaverille tärkeä. ”Vielä alakoulussa olin onnellinen ja täynnä elämää.”

Tämä nuori kantaa sisällään valoa ja voimaa, mutta se on ehtymässä. Silti hänellä on perhe ja lähisuku, joka välittää ja kannattelee. Entä ne, joilla lähipiiri on kenties vielä repaleisempi tai särkyneempi? Kuinka moni pieni ja suloinen on uupunut matkan varrella, koska ei ole tullut suojelluksi, hoidetuksi, nähdyksi ja kuulluksi ─ vastaanotetuksi.

Toisen katseesta ihminen lukee, kuka hän on. Jos katse on tyhjä tai sitä ei ole, kuka hän sitten on? Ihminen jää yksin ja itsensä varaan. Ei ole ihme, jos omat ihmisyyden ja olemisen rajat alkavat vuotaa. Vuotoa on luonteva lähteä paikkaamaan vetäytymällä, hyväksynnän hakemisella tai päihteillä.

Eräs entinen päihteidenkäyttäjä totesi, että hän haki päihteistä lievitystä pahaan oloon. Jälkeenpäin hän on kuitenkin ymmärtänyt, ettei päihde pysty parantamaan sisäistä tuskaa tai viemään sitä pois. Tuska oli syntynyt jo aiemmin, sisäistetystä kokemuksesta, että hän on ylimääräinen ja vääränlainen.

Muutos hänen ajattelussaan tapahtui vähitellen. Hän sai rinnalleen ihmisen, joka alkoi aikuisen lailla kannattelemaan häntä, kunnes hän oppi kannattelemaan itseään ja menneisyyttään. Hänestä tuli vähitellen kokonainen aikuinen, vaikka olikin haavoitettu ja haavoittunut.

Samalla tavalla yritän itse kannatella läheistäni, jolla on hetkellisesti elämänliekki himmeämmällä. Otan vastaan myös lohdutuksen ja rohkaisun, jonka vieras kävelijä antoi minulle katseellaan ja hymyllään. Uskon, että yhdessä jaksamme ja pääsemme eteenpäin, emme ehkä voittajina tai sankareina, mutta aivan ihmisinä.

Onhan siinä jotain oleellista ja kaunista kun toinen sanoo toiselle: ”Ihanaa, että oot siinä vierellä.”

Virve Kähkönen, diakonissa, teol. kand.

Kirjoittaja on työskennellyt Sininauhasäätiön Koti Kaikille-hankkeessa.